Esikoispoikani syntyi tammikuussa 1983. Muutamia kuukausia sen jälkeen ja siitä syystä työurassani tapahtui yhden puhelinsoiton tuloksena vahva käänne - takaisinpäin.
Olin valmistunut “paksusähkö”-diplomi-insinööriksi Otaniemestä 1978, mennyt naimisiin Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun judoseura Finndain dojolta löytämäni Tuulan kanssa ja suorittanut valmistumisen jälkeen myös asevelvollisuuden viestirykmentissä Riihimäellä välillä RUK:ssa käyden.
“Intin” jälkeen työnhaussa huomasin aika pian, että vastavalmistuneen paksusähkö-di:n kanssa olikin työpaikoista kilpailemassa iso joukko kokenutta projektiporukkaa Loviisan ydinvoimalan hiljattaisen valmistumisen tuloksena.
Työpaikkailmoituksia selatessani huomasin, että Insinööriuutiset hakee kirjoitustaitoista insinööriä toimittajaksi ja heti ajattelin, että sehän on minulle. Olinhan koulussa ollut kympin ainekirjoittaja ja äidinkielestä kirjoitin myös yhden laudatureistani. Ihan vain siksi aikaa, että tilanne alkaa muuttua helpommaksi hakea “oikeita töitä”…
Ja niinpä aloitin elokuussa 1979 insinööritoimittajana Insinöörilehdet Oy:n Insinööriuutisissa (joka on nykyään Alma Media Oyj:n Tekniikka&Talous).
Eihän se kouluaikojen ainekirjoittelu eivätkä di-opinnotkaan kuitenkaan teknologiajournalistiksi ihan pätevöittäneet. Hyvää yksityisopetusta työnantaja osti mm. Sanoman toimittajakoulun legendaariselta johtajalta, opetusneuvos Antero Okkoselta.
Hyvää oppia tuli myös Insinööriuutisten todella reippaasta uudistamisesta, joka alkoi pian Heikki Lehmuston aloitettua Insinöörilehdet Oy:n toimitusjohtana.
Niinpä olinkin aika pian mielestäni oppinut journalismista likipitäen kaiken tarpeellisen - ja aloin uudelleen katsella työpaikkailmoituksia.
Ja aika pian osui silmiin aivan uskomaton ilmoitus: etsittiin sähköalan insinööriä kyllästettyjen puupylväiden viennin tekniseen tukeen. Useiden pylväskyllästämöiden yhteinen vientiyritys Finntrepo - Finnish treated poles manufacturers Ltd. haki yhteisen kielen puhujaa itsensä ja asiakkaidensa yhteyshenkilöiden eli etupäässä Lähi-Idän maiden sähköyhtiöiden siirto- ja jakelulinjoista vastaavien sähköinsinöörien kanssa.
Se uskomattomuus: olin vain pari vuotta aikaisemmin tullut tehneeksi diplomityöni kyllästettyjen puupylväiden sähköteknisistä ominaisuuksista sähkö- ja telejohtolinjoissa. Olin d-työn aihetta etsiessäni pongannut sähkölaitoslaboratorion ilmoitustaululta moisen. Ensin kyllä olin tuumaillut, että moisesta aiheesta ei diplomityön vaatimaa vaikeutta kyllä voi löytyä. Eikä diplomityön tuloksena työtä sen tekijälle.
Lisätäkynä oli kuitenkin mahdollisuus olla teknisten ja tieteellisten artikkelitietokantojen kokeilukäyttäjä Teknillisen korkeakoulun kirjaston kautta, mikä pisti harkitsemaan. Siihen aikaan ei nimittäin opiskelijoilla ollut nettiä eikä tietokantoja normaalisti sormiensa ulottuvilla. Eikä muuten tietokoneitakaan; Basic- ja Fortran-harjoitustyötkin lävistettiin reikänauhoille ja -korteille.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että pelkkä kirjallisuustutkimus tuotti kyllästettyjen puupylväiden niin sähkö- kuin muistakin teknisistä(kin) ominaisuuksista tietoa ja myös lisätutkimusaiheita runsaudenpulaksi asti. Kuten mm. mitkä ovat suola- tai kreosoottikyllästettyjen pylväiden vuotovirta- tai ukkosen aiheuttamien syöksyjännitteiden johdoille aiheuttamien vaurioiden todennäköisyys verrattuna teräs- ja betonipylväisiin.
Vieläkin muistan, kuinka makeaa oli laukaista omakotitaloa korkeammalla syöksyjännitegeneraattorilla parin miljoonan voltin syöksyjännite pylvään yli:-)
Summa summarum: diplomityö valmistui ja minä itse siis diplomi-insinööriksi. Ja olin nyt, pari vuotta myöhemmin töissä toimittajana. Ja luin työpaikkailmoitusta, jossa etsittiin käytännössä diplomityöni tekijää - eli siis minua!
Joten vuoden 1982 alussa aloitin Finntrepo Oy:ssä. Toimipaikka oli silloin Herttoniemessä Hitsaajankadulla - muutaman sadan metrin päässä siitä, missä itse olen asunut nyt runsaat kymmenen vuotta.
Finntrepossa tuotin (en siis kuitenkaan itse ohjelmoinut) siihen aikaan muutaman “ict-huipputekniikkaratkaisun” pyypylväsjohtojen suunnittelijoille.
Esimerkiksi Basic-ohjelmoitava laskin (oli muistaakseni jokin Sharpin lippulaivamalli) laski karkealla tarkkuudella minimiläpimittoja puupylväille erilaisilla pylväspituuksilla ja johtojen tuulikuormilla. Järeämmän ja tarkemman laskentaohjelman tuotin vasta markkinoille tulleelle maailman ensimmäiselle kannettavalle tietokoneelle, Osborne 1:lle.
Ehdin käsikirjoittaa ja osaavan AV-tuotantoyhtiön kuvaamana tuottaa myös mainosvideon “Finnish treated poles - high technology of nature”. Kiersin kuvausryhmän kanssa kuvaamassa komeita pylväsmännikköjä, kyllästämöiden linjoja mittaripulpeitteineen, pylväsvarastokenttiä ja pylväisen lastausta laivaan - ja pylväiden syöksyjännitedemoja Teknillisen korkeakoulun suurjännitehallissa:-)
Ehdin myös tehdä kokeneiden kaupparatsujen mukana useita matkoja mm. Irakiin, Syyriaan, Saudi-Arabiaan ja Libyaan. Muistoja löytyy moneen lähtöön - kuten nopea wc-lähtö kesken palaverin, kun paikallinen ruoka ei sopinutkaan vatsalle. Tai kun Riadissa ei taksissa pystynyt nojaamaan selkänojaan, kun se oli niin kuuma. Tai mielipuolinen taksimatka Damaskoksesta Ammaniin. Jne.yms.
Damaskoksesta #muuten tuli mieleen tapaus, kun syyrialaisia asiakkaita Haminan kyllästämövierailulle vietäessä small talkkasin Porvoon läpiajon aikana “very old townista”. Ja että kotkalainen myyntimieskollega sitten myöhemmin totesi, että damaskoslaisille vieraille Porvoo ei ole kovinkaan vanha kaupunki. Niinpä:-).
Mutta ennenkaikkea muistan erään matkan Bagdadiin, joskus keväällä 1983.
Irak oli (jo) siihen(kin) aikaan sotaa käyvä maa: Iranin ja Irakin välistä sotaa käytiin 1980-1988 ja siinä sodassa sai surmansa kaikkiaan lähes miljoona ihmistä.
Olin siis työmatkalla sotaa käyvässä Irakissa. Ja ehkä sotaoperaatioiden tai jonkin muun syyn takia paluulento tuolta työmatkalta peruuntui ja tuli päivän tai kenties parinkin viive kotiväelle kerrottuihin matka-aikatauluihin.
Sitä alussa mainittua puhelua ei kuitenkaan soitettu Irakista kotiin.
Ei ollut vielä matkapuhelimia, eikä tuolla kertaa onnistunut lankapuhelukaan Bagdadin lentokentän lähellä sijaitsevasta hotellista Suomeen. Eli kotona parin kuukauden ikäisen Pyry-Samulin kanssa odottavan vaimon mies oli kadonnut sotaa käyvään Irakiin…
Matkalta päästiin loppujen lopuksi vain parin päivän viiveellä ilman muita ongelmia kotiin. Missä odotti sen muutaman päivän ajan kuvaannollisesti seinille epätietoisuuden ja pelon takia hyppinyt vaimo lapsi sylissään…
Tuo Bagdadin matka lopulta avasi silmäni: pienen lapsen isälle ei sovi matkatyö, jossa kaiken lisäksi matkat väkisinkin ovat pidempiä kuin päivän tai parin piipahdukset Eurooppaan.
Aika pian matkan jälkeen aloinkin miettiä urasuunnitelmia uusiksi. Yksi plan B oli freelance-toimittajuus - olinhan täysinoppinut teknologiajournalisti:-).
Eräänä päivänä sitten etsin Insinöörilehden Oy:n toimitusjohtaja Heikki Lehmuston numeron ja soitin hänelle. Tätä puhelua tarkoitin.
Kerroin tilanteeni ja myös freelance-ajatukseni ja kysyin mitä mieltä hän on tilanteesta: riittäisikö tekniikkaa ymmärtävälle ja siitä kirjoittamisen osaavalle freelancerille työsarkaa ja tilauksia?
Vastauksena Heikki Lehmusto nauroi ja sanoi, että “odota vähän aikaa, soitan kohta takaisin”.
Ja hän soittikin aika pian. Ja tarjosi paikkaa Insinöörilehdet Oy:ssä. Missä aloitin uudelleen elokuun alussa 1983. Eli palasin takaisin journalistisen teknologiasisältötuotannon maailmaan puolentoista vuoden harharetkeltä “oikeissa töissä”.
Kommentit